sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat

Ryhdyn nyt lisäämään tänne myös ennen blogin perustamista lukemieni kirjan arvosteluja. Tämän arvostelun olen jonkin verran muokannut eräälle toiselle sivustolle aikaisemmin kirjoittamastani arviosta, joten teksti tuntuu tutulta, en kopioi kuin itseäni.

Riikka Stewenin esikoisteos Niin kauan kuin rakastat (2011, kustantaja: Teos) kuuluu siihen suuresti rakastamaani kirjallisuuslajiin, jossa liikutaan useammalla aikatasolla ja ratkaistaan menneisyyden arvoituksia. (Taidan tagittaa sellaiset kirjat avainsanoilla "useampi aikataso" ja "menneisyyden arvoitukset" - välillähän teoksissa voi esiintyä vain jompikumpi, mutta kaikkein eniten rakastan niitä joissa on molemmat.) Suomalaisissa kirjoissa olen harvemmin törmännyt sellaiseen, ja niinpä olinkin tästä kirjasta innoissani.

Muutenkin nautin tästä kirjasta paljon enemmän kuin useimmista uusista suomalaisista romaaneista. Voi olla että tartun aina vääriin kirjoihin, mutta kovin usein uudet suomalaiset kirjat eivät istu minun makuuni. Riikka Stewenin Niin kauan kuin rakastat kuitenkin imaisi minut heti ensimmäisistä sivuista alkaen mukaansa ja onnistui myös koskettamaan minua.

Romaani sijoittuu nykypäivän Suomeen mutta käsittelee myös menneitä vuosisatoja, vieraita maita ja ennen kaikkea ikuista ja yleismaailmallista: salattua tietoa, totuuden etsintää – ja rakkautta. Keskeisiin henkilöihin kuuluvat taidehistorioitsija Iris, renessanssitauluja jäljittävä Nicholas Hill, tutkija Ingvall ja hänen ihailemansa Liisa, ja salatun tiedon kautta valtaa himoitseva John Wind. Nämä ja muut henkilöhahmot joutuvat tavalla tai toisella mukaan vyyhtiin, jossa pyritään pääsemään selville Leonardo da Vincin tekemäksi arveleman salaperäisen maalauksen arvoituksesta ja siitä, mitä tiesivät 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomalainen taidemaalari Marcus Ekvall ja tämän rakastettu, venäläinen baletin ja teatterin maailmaan kuuluva Sergei.

Minua viehättävät tällaiset monella eri aikatasolla liikkuvat, historian mysteerejä ratkaisemaan pyrkivät kertomukset, joissa tapahtumiin ja salaisuuksiin kietoutuvat henkilöiden moninaiset ihmissuhteet ja kulttuurifilosofiset pohdiskelut. Olen hyvin mielissäni, että joku suomalainenkin on nyt uskaltautunut tämänkaltaista romaania kirjoittamaan ja on kietonut sen myös Suomen historiaan ja kulttuuriin, samalla osoittaen miten Suomen menneisyys ja taide on ollut erottamattomasti kietoutunut eurooppalaiseen ja yleismaailmalliseen. Pidän myös suunnattomasti siitä, että 1800-luvun lopun maailmaan sijoittuva kahden miehen rakkaussuhde saa romaanissa tilaa, ja että sitä ei käsitellä erityisemmin "ajatella, silloinkin oli homoseksuaalisia suhteita"-näkökulmasta eikä ylipäätään Marcuksen ja Sergein sukupuoli mitenkään ole se juttu, vaan heitä käsitellään yksinkertaisesti rakastavaisparina jolla on omat, muuhun kuin sukupuoleen liittyvät ongelmansa.

Stewenin romaani on kaunis ja tunnelmallisesti kirjoitettu. Joitain pieniä teknisiä puutteita oli, kuten saman henkilön lausumien repliikkien sijoittaminen peräkkäisille riveille niin että oli vaikea tajuta kuka milloinkin puhuu. Samoin näkökulmahenkilö vaihteli häiritsevästi kesken kohtauksen kun teksti ei kuitenkaan tuntunut minusta kokonaisuudessaan kaikkitietävällä kertojalla kerrotulta, jolloin eri hahmojen pään sisään voisi hyppiä luontevammin. Eivät nämä kuitenkaan suuremmin lukunautintoa pilanneet, välillä vain hidastivat kun piti ryhtyä seuraamaan kuka puhuu. Enimmäkseen romaanin kieli on kuitenkin kaunista ja kuulasta, persoonallista olematta teennäisesti erikoisuutta tavoittelevaa.

Toisin kuin monet tämän lajin romaanit, Niin kauan kuin rakastat on sangen tiivis, alle 300-sivuinen, ja filosofisista ja kulttuurihistoriallisista keskusteluista huolimatta se ei rönsyile kovin laajasti. Osittain pidän siitä – tiiviys luo omaa mietteliästä tunnelmaansa, jossa tärkeimmät kuvat kirkastuvat eikä muu vie niiltä liikaa tilaa. Osittain teksti on kuitenkin jo liiankin tiivistä. Minun on esimerkiksi vaikea pysyä perässä joissain filosofisissa ja taidehistoriallisissa pohdinnoissa, vaikka minulla onkin suhteellisen hyvä yleissivistys – luulisin ettei romaania kuitenkaan kannata kirjoittaa ainoastaan ihmisille, joilla on taidehistorian korkeakoulututkinto (tai ehkä sivuaineopinnotkin riittäisivät, en tiedä...). Hieman perusteellisempi ajatuskulkujen avaaminen olisi auttanut tässä tapauksessa. Ja jotenkin vain tuntui että kirja loppui aivan liian pian - aloin kaivata tämän perään jotain kunnon 1800-lukulaista tiiliskiveä tai suurta fantasiasarjaa, jotta saisin viettää kiinnostavassa maailmassa pidempäänkin.

Koen myös, että kaikista henkilöhahmoista ei saada tarpeeksi irti näin tiiviillä käsittelyillä. Oikeastaan kaikki hahmot ovat kiinnostavia, mutta monien potentiaalia ei käytetä tarpeeksi. Olisin etenkin kaivannut enemmän Nicholas Hillin näkökulmaa ja hänen kehityksensä käsittelyä, enemmän museojohtaja Doran ja Jonathan Friedin historiaa, ja myös Iriksen hahmoon olisin kaivannut jotain lisää. Matts Ingvallin ja Liisan tarina tuli puolestaan käsitellyksi juuri sopivalla herkkyydellä, ja lisäselittely olisi luultavasti tuntunut turhalta. Nuo kaksi olivat muutenkin hyvin eheät, sympaattiset hahmot, joiden tarina kerrottiin viehättävästi.

 Hahmoista kiehtovimmat olivat minusta nuo menneisyyden rakastavaiset, Sergei ja Marcus, ja kun tarina pyöri paljon heidän ympärillään, olisin kaivannut heistä lisää tietoja. Noita menneisyyteen sijoittuvia pätkiä jommankumman näkökulmasta olisin ehdottomasti kaivannut lisää – edes yksi joka "näytökseen" (näin romaanin eri osat on nimetty) – ja kenties myös hieman lisää heidän elämänsä vaiheiden ja suhteensa tutkiskelua nykyisyydestä käsin. Ylipäätään joissain tapauksissa eri hahmojen tunnepuolen käsittely jäi mielestäni liian ulkokohtaisesti turhan tiivistetyn kuvauksen takia, vaikka tunsin lukiessani, että pinnan alla oli liikkeellä paljon, johon olisin mielelläni päässyt pureutumaan vähän syvemmin. Sergein ja Marcuksen kohtaukset olivat kyllä erinomaisia, olisin vain kaivannut niitä lisää – ehkä myös jonkin sellaisen, jossa he olisivat olleet yhdessä eivätkä vain ajatelleet toisiaan.

Kirjan loppu oli kuitenkin hyvin kaunis, ja tiiviyden ja kertomisen suhde oli siinä täydellinen enkä kaivannut enempää. Kohtaus Marcuksen näkökulmasta vuonna 1917 liikutti minut kyyneliin.

Tuo mainitsemani rakenne, jossa kirjan eri osat on nimetty näytöksiksi, näytelmän tapaan, sopi minusta hyvin, kun ottaa huomioon, miten tärkeää oli teatteri juuri tuona Marcuksen ja Sergein aikana ja miten Sergei liikkui teatterin ja baletin maailmasta. Juuri viiden näytöksen ja epilogin rakenne sopii mainiosti, kun tuohon aikaan näytelmät tapasivat olla viisinäytöksisiä. Tosin viides näytös oli hämmentävän pitkä muihin verrattuna.
Pidin myös suunnattomasti siitä, miten Helsinki tapahtumaympäristönä oli kuvattu. Stewen on maalannut esiin syksyisen Helsingin kauneuden ja tehnyt kaupungin, sen nykyisyyden ja menneisyyden, eläväksi romaanin sivuille. Ajoittain olisin kuitenkin kaivannut sitä, että maisemien sijaan olisi keskitytty enemmän henkilöiden tunteisiin.

Kokonaisuudessaan olen hyvin vaikuttunut Stewenin esikoisromaanista, ja tulen varmasti pitämään tätä kirjailijaa silmällä ja lukemaan myös hänen seuraavat teoksensa. Tämä voi tulla myös joskus toiseen kertaan luetuksi. Muutamat kritiikkini kohdistuvat lähinnä siihen, että mielestäni kaikkia mahdollisuuksia ei ollut käytetty niin hyvin kuin olisi voinut, ja kiehtovista henkilöhahmoista olisi voinut saada enemmän irti, eikä näin suuri tiiviys sovi tähän aihepiiriin, vaikkei kaikkien taidehistoriallisia mysteerejä käsittelevien teosten kai olekaan pakko olla tiiliskiviä. Joka tapauksessa nautin romaanista paljon ja voin suositella sitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti